Asiakkaan vieraskynä :

Tässä Jonnan kirjoitus meidän treenitaipaleesta :)

En ole koskaan vihannut liikuntaa, vaikka yhtenä vastenmielisimmistä asioista muistelen edelleen koulun liikuntatunteja. Syynä ei silloinkaan ollut niinkään tekeminen vaan se, miten tehdään. Koulussa liikuntaa harrastetaan pääosin ryhmässä tai joukkueena ja se voi olla hankalaa, jos on luonteeltaan ”yksilöurheilija”. Se, että joukkueessa joku joutui kantamaan vastuuta kehnosta osaamisestani, nostatti stressipiikin niin ylös, ettei mistään tekemisestä pystynyt yksinkertaisesti nauttimaan. Höystin ahdistunutta oloa tyypillisellä ”ei se kuitenkaan onnistu” -panikoinnilla. Nykyään voin olla varma, ettei kukaan ole jäänyt ruotimaan väärään suuntaan singonnutta potkua kahdeksannella luokalla jalkapallossa ja että itse asiassa potku olisi varmasti suuntautunut paremmin, jos olisin vain rennosti yrittänyt ja suhtautunut tekemiseeni positiivisesti.

Aloitin opinnot Sibelius-Akatemiassa vuonna 2006. Painoin tuolloin 52 kiloa. Muutamia kuntosalille eksymisiä lukuun ottamatta liikkuminen alkoi orastavasti kiinnostaa siinä vaiheessa, kun ikää ja sen myötä lisäkiloja alkoi karttua. Mitään merkittävää en kuitenkaan asialle tehnyt. Tapasin aviomieheni Mikon syksyllä 2008. Aidosti luulin, että liikunnallisen poikaystävän siivellä kunto kasvaa kuin huomaamatta. Käytännössä omaksuin vain suhteellisen epäterveelliset ja -säännölliset ruokailutottumukset, jotka alkoivat pikku hiljaa näkyä liikkumattomassa kropassani. Kun paino nousi yli 60 kilon, lakkasin käymästä vaa’alla.

Elin musiikille täysiä ja mitä pidemmälle opinnoissani etenin, sitä kokonaisvaltaisemmin keskityin pelkkään soittoharjoitteluun ja oikeutin kovalla työllä itselleni kyseenalaiset valinnat ja teot muilla elämän osa-alueilla. Kaikki tämä huipentui viimeisenä opiskeluvuotenani; soitin paremmin kuin koskaan, mutta myös painoni nousi nopeammin kuin siihen asti. Vasta siinä vaiheessa aloin asteittain ymmärtämään, että vaatekokoni ei ole enää pitkään aikaan ollut 36. Ruokailurytmiä ei ollut – söin harvoin, mutta sitäkin epäterveellisemmin. Kun uskalsin nousta vaa’alle, se näytti miltei seitsemääkymmentä. Tässä vaiheessa on ehkä hyvä mainita, että olen vain vähän yli 160 senttiä pitkä. 

Muutin kesällä 2012 Helsingistä Seinäjoelle. Muuton yhteydessä tuli käytyä läpi paljon vanhoja lempivaatteita, jotka eivät enää mahtuneet päälle. En pitänyt siitä, miltä näytin ja huomasin, että myös pukeutumistyylini oli asteittain muuttunut kilojani suojelevammaksi. Onneksi leggingsit olivat muodissa niin pitkään! Suunta hurjistui entisestään, kun syksyllä jalkauduin työelämään. Kaksi eri äitiysloman sijaisuutta, neljä eri musiikkiopistoa ja neljäkymmentä oppilasta iltapainotteisessa työssä tekivät ruokailutottumuksistani entistä eriskummallisemmat. En ole koskaan osannut syödä aamupalaa, joten söin tuhdin lounaan ennen kuin lähdin töihin. Töissä en syönyt mitään tai jos ajotauot antoivat myöten, saatoin hakea kaupasta perunalastuja ja Batterya. Kun illalla pääsin kotiin, kaksi ruoanlaittoa rakastavaa pääsivät toteuttamaan itseään. Päivän isoin ateria saattoi usein olla lautasella vasta yhdentoista aikoihin illalla!

Viimeinen pisara tähän kaikkeen taisi tipahtaa niillä nurkilla, kun ”vihdoin” sain 70 kiloa (70,2 kg) vaakaan noustessani rikki. Olin jo pitkään puhunut siitä, kuinka itseä pitäisi ottaa niskasta kiinni ja muuttaa kurssi kokonaan. Kaikkien opetus-, koulu- ja esiintymiskiireiden keskellä vihdoin tajusin, etten pysty siihen kaikkeen yksin. Tapasin Lauran ensimmäisen kerran vähän ennen joulua keskustelun merkeissä. Kun kerroin, että opiskelujeni alussa painoin 18 kiloa nykyistä vähemmän, totesin, etten samoihin mittoihin toki enää haikailisikaan. Muistan aina, kuinka herättävä hetki se oli, kun Laura kysyi yksinkertaisesti: ”Miksi et?”. Lähtölaukaus elämäntaparemontille oli kuitenkin ruokapäiväkirjan pitäminen ja siitä saatu murskapalaute. Vuoden alusta alettiin tehdä töitä tosissaan. Tavoite laitettiin heinäkuun 13. päivään – olin ostanut joulun välipäivinä hääpuvun, johon piti mahtua! Sain pitkästä aikaa nostaa riman ylös jossakin muussakin kuin soittamisessa ja se tuntui mahtavalta!

Hurahdin liikkumiseen ja Lauran laatimaan ruokailuremonttiin aivan totaalisesti. Noudatin liikunta- ja ruokamääriä pilkun tarkasti ja yllättävän pian löysin itseni salilta puurtamassa aivan innoissani! Yllätin itseni totaalisesti, kun pystyin hölkkäämään ensimmäisen kerran kilometrin putkeen. Tätä kesti pari kuukautta ja sinä aikana viisi kiloa oli poissa! Ruokaremontin yhteydessä olin alkanut syödä käytännössä enemmän kuin aikaisemmin, joten tuloksia oli vaikea sulattaa. Upeimmat tuntemukset koin sovituskopeissa, kun pitkästä aikaa tajusin, että tälle kropalle voi löytää hyvin istuvia farkkuja! 

Jonna kesällä ulkoreeneissä apuvalmentajan kanssa

Olen innostuja, mutta tämän piirteen kääntöpuolena on yhtä nopea innostuksen lopahtaminen. Viiden kilon jälkeen painon putoaminen tyssäsi kuin seinään. Se ei sopinut lainkaan kunnianhimoiselle luonteelle ja usko omaan tekemiseen horjahteli. Ehkä kevään kiireiden lisääntyessä itse liikkuminen jäikin vähemmälle, mutta syömisestä pyrin pitämään tarkasti kiinni. Sain suunnilleen kilon kuukaudessa pois ja opin nauttimaan pienemmistä askelista. Laura yritti pitää mielessäni, ettei tämä touhu ollut pelkkää painonpudotusta, kun lihastakin oltiin saatu kasvatettua mukavasti. Lisäksi sain koko ajan enemmän ja enemmän palautetta muuttuneesta ulkomuodostani ja valehtelisin, jos yrittäisin sanoa, ettei se tuntunut älyttömän hyvältä! Täytyy kuitenkin muistaa, että varmasti nuo tarkkaavaiset silmäparit huomaavat kokomuutokset molempiin suuntiin…

Kesäksi kuntoon -projekti piti sisällään myös mukavia osatavoitteita. Synnyinkaupungissani Kauhajoella järjestetään joka vuosi oma versio Tanssii tähtien kanssa -kilpailusta ja minulla oli kunnia päästä siihen tänä vuonna mukaan. Sain lainata upeita tanssipukuja ja jälleen kerran liian pieni puku sai motivoida minua – onnistuin vetämään upean fuksianpunaisen vakiopuvun ylleni vain päivää ennen koitosta. Pukuloiston lisäksi tanssiminen oli hyvää liikuntaa ja ensimmäisen kerran löysin orastavasti omat liikunnalliset lahjani, jotka selkeästi olivatkin rytmisen tekemisen puolella. Huhtikuisen tanssikoitoksen jälkeen oli aika kurkotella tästä mittakaavasta vielä korkeammalle. Koulun liikuntatuntien jälkeen olin ottanut ensimmäiset juoksuaskeleeni Lauran kanssa helmikuussa. Toukokuun lopussa osallistuin ystäväni kanssa Naisten Kympille. Yllätys oli suuri, kun hän sai sparrattua minut sellaiseen suoritukseen, joka ei sisältänyt yhtään kävelyaskelta! Tätä ennen olin saanut hölkättyä putkeen vain neljä kilometriä. Aika kului vielä ruhtinaallisesti tunti ja 20 minuuttia, mutta sitä on hyvä lähteä parantelemaan ensi vuoden kympille!
- tässä pitää vielä kommentoida: Jonna viestitti juoksua edeltävänä iltana puoli paniikissa että miten pitää syödä ja miten pitää juoda! Annoin viime hetken vinkit ja sanoin että palkinto skumpan saa sitten hörpätä juoksun JÄLKEEN :D

Kaksi viikkoa ennen häitä sovitin pukuani uudemman kerran, eikä vetoketjun kanssa ollut enää ongelmia. Suurin tavoite oli siis saavutettu. Hääviikolla paino putosi vihdoin vitosella alkavaan lukuun ja tunne oli mahtava! Häiden jälkeen päätin nauttia kesälomasta ja ottaa hiukan rennommin. Työ Lauran kanssa oli kuitenkin vielä puolitiessä ja oli aika miettiä uusia haasteita.

Syksyn alussa tavoitteeksi asetettiin lihaskunnon parantaminen. Tahtini töissä ei muuttunut, pikemminkin kiihtyi. Sanoin kyllä monenlaisille projekteille ja huomasin pian ”myyneeni” kokonaan myös vapaa-aikani. Samalla kannoin huonoa omaatuntoa, kun jouduin sanomaan Lauralle viikko toisensa jälkeen, että edellinen salikerta oli ollut edellisellä viikolla hänen seurassaan. Koen, että tämän syksyn aikana Lauran rooli personal trainerinani on muuttunut melko paljon. Keväällä Laura puski ja tsemppasi minua täysillä tavoitteisiini ja sain jokaisessa hänen vetämässään treenissä aikaan jotain sellaista, johon en olisi koskaan uskonut pystyväni. Syksyn tapaamisissa saatoin ottaa ensimmäiset itkut jo lämmittelyjen aikana juoksumatolla ja Laura auttoi minua tajuamaan, että asettamaamme tavoitteeseen edetään vielä, mutta nyt ei ole sen aika. Laura oli ensimmäinen, joka näki kiireeni ja uskalsi sanoa, ettei tällä tyylillä voi jatkaa. Väsyneet ja pakotetut salireissut ovat nyt toistaiseksi vaihtuneet muun muassa lenkkeilyyn ja olen taas löytänyt sellaisen tavan liikkua, joka tässä elämäntilanteessa voimaannuttaa minua. 

Jonna kesällä tekemässä intervalli-reeniä yu-kentällä

Olen tuntenut Lauran pian vuoden ja tässä ajassa olen ymmärtänyt, ettei omasta itsestä huolehtiminen ole mikään kertaluontoinen projekti. Painonpudotus, rankat salitreenit ja uusi ruokavalio ovat jotain konkreettista, mutta suurin muutos tapahtuu ajattelussa ja halussa hallita omaa elämää. Oma keho on henkilökohtainen ja elämän mittainen projekti. Sen pitäminen terveenä ja kunnossa on vastuullista, mutta ennen kaikkea palkitsevaa työtä. 

 Älyttömän kaunis morsian!!

Voimia ja iloa loppuvuoteen!